Kesän tuoksut

Eletään kesäkuun alkua ja koko kevät on hurahtanut pirtin remontoinnin tiimoilta. Istun kierrätyskeskuksesta löytämälläni rottinkintuolilla kylmä drinkki toisessa kädessä ja rakkausromaani toisessa. Maalin tarhimat valkeat sääreni saavat viimeinkin aurinkoa ja lämpöä osakseen ja lintujen kosintamenoihin liittyvät laulut saavat minun suorastaan hurmioon.

Idyllin rikkoo kaukainen traktorin ääni, joka kuuluu lähestyvän. Tänään minua ei kuitenkaan häiritse mikään, koska flunssasta, vatsataudista, hiiriepisodista ja tuvan lattiaremontista toivuttuani mikään ei saa minua pois lomafiiliksestä. Olen lomani ansainnut, kuten kaikki muutkin raskaan työn raatajat.

Kulautan viimeisen kylmän kuohuvan nieluuni ja kampean itseni jalkeille. Auringon häikäistessä hädin tuskin näen, minne olen tallustamassa, mutta samassa kuvottava löyhkä iskee vasten kasvojani kuten pesuvadillinen käytettyä kissanhiekkaa!

Kesä on tullut! Ja se suuresti arvostamani naapurinsetä ajaa pellolleen lantaa. YÖK! Mikä haju!
Kerään pyykit pikaisesti pois narulta ja heti tupaan päästyäni suihkutan niille tuoksutetta, jottei tuo ällöttävä lehmänlannan haju tartu uusiin Guccin farkkuihin. Hengästyneenä istahdan tuvan lattialle ja hiki valuu pitkin kasvojani. Miten kukaan voi olla niin typerä, että tällaisena hellepäivänä ryhtyy lannanajoon, koska silloinhan ihmisten täytyy voida pitää ikkunoita auki?

Tuvan lattiaremontti

Kirpeän pakkasviikonlopun jäljiltä on aurinkoinen mieli, vaikka lunta pyryttää taas vaakatasossa. Hiirulaiset ovat kadonneet omielle teilleen, ja haikein mielin puran niille rakentamani kopperon navetasta pois.
Listaan nettikalenteriini keväälle suunniteltuja remontteja, joihin kuuluu navetan fiksaaminen asuinkuntoon, jotta pienen pieni tilani voi kevään ja kesän aikana täyttyä elämästä. Ensin kuitenkin vuorossa tuvan lattiaremontti.

Liki satavuotiaat lattialaudat ovat narisseet luultavasti jo pitkään. Nyt kuitenkin kärsivällisyys alkaa olla koetuksella, koska Rallen ja kissakaksosten kirmailu paukuttaa ja narisuttaa tuvan lattiaa siitä huolimatta, että olen peitellyt mummin kutomilla räsymatoilla koko tuvan.

Siirrän kissalaiset kammariin jotta ne eivät suotta juoksuta Rallea ympäri tupaa, kun aloitan lattian purkamisen ulko-ovelta, jossa se on kaikkein kulunein. Löysin puuliiterin perältä hienoa harmaata höylättyä lautaa, joka on luultavasti saunanlauteiksi tarkoitettua. Ulkosauna on kuitenkin totaalisen remontin tarpeessa, joten nyt laudoille on parempaakin käyttöä.

Kolmen tunnin ahertamisen jälkeen olen saanut parin neliön verran lattialautoja irrotettua ja yllätyksekseni saan myös huomata, että lautojen alla on ihan kuiva tila, joka on täytetty sahanpuruilla ja sanomalehdillä. Ne kohdat, joissa hiiret ovat tehneet tuhojaan, täytän eläintarvikekaupasta ostamillani kuivilla pölyämättömällä purupaaleilla.

Ranteet väsyneinä naulaan lautoja paikoilleen, kunnes viimeinen lauta on asentamatta. Voi itku, se ei sitten sovi paikoilleen millään. Kaivan mittanauhan ja teen uuden mittauksen ja vertailut vanhojen lautojen kesken. Leveys on täsmälleen sama, mutta uudet laudat ovatkin yllätyksekseni tuplasti paksumpia. Ei hätää, ajattelen ja haen navetasta lekan. Paukutan vimmatusti lautoja tiukemmin kiinni hirsiin ja onnistun napauttamaan viimeisenkin laudan paikoilleen. Edelleen se on kuitenkin liian paksu ja ero vanhaan lattiaan on useita millejä.

Muutaman pakurikääpämukillisen jälkeen saan kevään parhaan oivalluksen. Kaivan kynsilaukustani sähkökäyttöisen viilan, jolla ryhdyn tasoittamaan laudan reunaa. Maatessani tuvan lattialla en voi olla hymyilemättä. Kukaan ei ole niin kekseliäs kuin nainen.

Pajunkissoja

On lauantaiaamu, parsin kuluneita villasukkiani ja olen seuraa vailla. Mieleni tekisi soittaa naapurinsedälle ja tehdä tikusta asiaa, koska hän, jos kukaan osaa olla hauska ja viihdyttävä seuralainen. Ihan kuin oma vaarini ennenmuinoin. Päätän lopettaa facelakkoni ja heittää viehkeän statuspäivityksen, ehkä sillä tavoin onnistun järjestää itselleni seuraa viikonlopuksi.

Pakko tunnustaa, että sosiaalisen median lakkoni alkoi erään lauantai-illan jälkeen, kun chattailin Kevinin kanssa. Ei siinä mitään, mutta olin juonut pinkkiä kuohujuomaa lasillisen kenties liikaa ja möläyttelin hänelle hieman "totuuksia" sillä seurauksella, että hän posti minut kavereistaan.
Mies, komeakin on täysin tyhjänpäiväinen, jos itsetunto on samaa luokkaa kuin iilimadolla.

Facebook-laatikkoni on täynnä viestejä, mutta mikään niistä ei ilahduta minua kuten uusin, joka kuuluu näin: "Hei Carmen ja anteeksi, että suutahdin sinulle pari viikkoa sitten. Minulla oli takana jälleen viikon päivystysrupeama ja huonosti nukuttujen yöunien jälkeen en ole parhaimmillani. Voisinko mitenkään korvata aiheuttamaani mielipahaa, vaikkapa tarjoamalla kynttiläillallisen? terveisin, Kevin"

Puna nousee poskilleni ja kehrään mielihyvästä. Vastaan Kevinille saman tien ja kutsun hänet luokseni kokkaamaan. En uskalla jätää Rallea vielä pitkäksi aikaa Miun ja Maun kanssa keskenään, vaikka tilanne onkin suurin piirtein rauhallinen.

Päivä on kääntymässä illaksi, eikä Keviniä näy. Kierrätyskynttiläni ovat palaneet pian lopuilleen, viini on todennäköisesti umpijäässä ja istun säkkituolissani kynsiäni pureskelemassa. Joka muuten osoittaui sitten maailman huonoimmaksi ideaksi. Naps ja peukalon kynsi katkeaa. Pidättelen harmistuksen kyyneleitä ja päätän avata viinipullon. Päästyäni verannalle huomaan liikettä pihalla ja nappaan ojalapion käteeni, jos vaikka murtovarkaita on eksynyt pienelle tontilleni.

Nostan lapion pystyyn ja valmistaudun iskemään tummaa hahmoa, joka kovaan ääneen huohottaen lähestyy rappusia. Mies nostaa katseensa ylös ja mitä näenkään???? Kevin, posket punaisena ja tumma parransänki pakkashuuruisena ja kädessään hänellä on kimppu pajunoksia, joista osa on selkeästi nupuillaan. Pudotan ojalapion käsistäni ja spontaanisti hyppään Kevinin kaulaan.

Istun kynttilänvalossa syömässä vastaleivottua patonkia, edessäni lasillinen italialaista luomuvalkkaria. En voi olla hymyilemättä, etenkään kun katselen komistusta essu yllään lieden ääressä...

Punaisen pirtin keväthulinaa

Talvi kääntyy kevääseen ja räystäiltä tippuu vesi. Hiirulaiset ovat kasvaneet huimaa vauhtia, joten niille aamuisin tarjottu luomukaurapuuro on tehnyt tehtävänsä. Sujautan Rallen taas autoon odottamaan, koska tänään tapahtuu ihmeitä. Hiiriperhe saa muuttaa vanhaan navettaan ja pirttiin muuttaa uusia asukkaita - kissaveljekset Miu ja Mau.

Olin aikeissa ottaa luovutusikäiset kissulaiset jo viikko sitten, mutta viisas ja suuresti arvostamani naapurinsetä vihjaisi, että pelastamani hiirulaiset olisivat suoraan kuin tarjottimella niille tyrkyllä.

Komerossa ollut häkki on täynnään vipellystä ja kuhinaa, kun heitän mummon virkkaaman päiväpeiton sen päälle suojaksi ja hiirulaisten muutto voi alkaa. Varovaisesti kannan häkin navettaan, jonne olen nikkaroinut hiiriperheelle turvallisen sopen, jonne ei kissakaan pääse. Kanaverkolla vuorattu pieni koppero, josta on vanhojen hirsien välistä suoraan pääsy ulos. Lasken häkin lattialle ja avaan häkin luukun. Hiirenpoikaset katselevat ihmeissään ympärilleen, eivätkä uskaltaudu heti ulos. Napsautan lämpölampun päälle ja hiivin varovasti ulos.

Ralle istuu kotteron takapenkillä hyvin valppaana odottamassa lähtöä. Pakkaan takakonttiin vielä vaaleanpunaisen kissankuljetuskopan ja uusien asukkaiden noutomatka voi alkaa.

Koko kotiinpaluumatkan kissanpennut miukuvat ja maukuvat, enkä enää ihmettele, mistä niiden kutsumanimet ovat syntyneet. Päästyämme punaiselle pirtille lasken ensin Rallen päästelemään pahimmat höyrynsä pihamaalle ja sitten kannan kuljetuskopan tupaan. Olen lukenut koirankoulutusoppaista kuinka uusiin asukkaisiin tutustuminen kannattaa hoitaa ja niinpä laitan Rallelle päälle valjaat ja sidon sen tuvan pirttipöytään siiheksi, että saan päästettyä kisulaiset kopasta.

Voi vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Ennen kuin Miu vai Mau ehtii ottaa askeltakaan on pirttipöytä raahautunut Rallen matkassa läpi tuvan. Karvat pöllyten tuolit ja penkit lentävät, enkä tiedä mihin väliin olisin uskaltanut käteni työntää. Nappaan pöydältä kuusenkerkkämehukannun ja viskaan liemet riehuvien karvapallojen päälle.

Sydän pamppaillen kumarrun katsomaan, jäikö kissoista mitään jäljelle. Kyllä jäi, sen sijaan Rallen kuono on kuin fileerausveitsellä vedelty ja kirsun päässä komeilee kynsi. Miu ja Mau ovat paenneet takaisin kuljetuskoppaan ja karvat pystyssä ne murisivat ja sähisivät. Selvitän Rallen irti valjaista ja pyyhkäisen sen veristä kuonoa pyyhkeellä. Ralle katsoo minua syvälle silmiin kuin sanoakseen: "En voinut vastustaa kiusausta, anna anteeksi."

Viimeiset puut ratisevat puuhellassa ja kissanpojat ovat edelleen kopassa. Ralle makaa kopan vieressä ihan hiljaa. Seuraavaksi näkyy pieni musta tassu, joka tunnustelee maaperää kopan ulkopuolella. Samassa hetkessä Ralle singahtaa vuoteeni alle ja mustavalkea komistus ojentautuu tuvan räsymatolle venyttelemään ja teroittamaan kynsiään. Kuulen Rallen sydämen pomppoilevan ja tiedän, kuka on jatkossa tämän pirtin herra.

Punaisen pirtin uudet asukkaat

Herään aamulla Rallen murinaan ja pomppaan ylös sängystä tuulen lailla. Hengitykseni tasaannuttua oivallan, että Ralle kohdistaa murinansa tuvan nurkassa seisovaan komeroon. Otan käteeni hiilihangon ja päättäväisesti hiippailen kohti komeroa, Ralle takanani. Hikikarpaloiden noustessa otsalleni tempaisen komeron oven auki ja mitä näenkään - jättiläismäisen kokoinen hiirenpesä joka on täynnä kuhinaa!!!!

Samassa kun hiilihanko putoaa kädestäni ja juoksen ulos, huomaan seisovani ulkorappusilla paljain jaloin. Sydämeni hakkaa ja hiki valuu pitkin otsaani. Hiiriä talossa! Miten se voi olla mahdollista ja miten niistä pääsee eroon?

Litkittyäni pari mukillista pakurikääpäteetä ja surffailtuani googlen ihmeellisessä maailmassa löydän viimein erilaisia tapoja hävittää hiiriyhdyskunta. Mikään niistä ei kuitenkaan tunnu kestävän eettistä tarkastelua. Vaihtoehto on 1 on myrkyttää hiiret ja vaihtoehto 2 on loukuttaa ne kuoliaaksi. Kolmas vaihtoehto on tukkia kaikki mahdollisesti koloset ja sitten kantaa hiiret ulos. Helmikuun pakkaseen kuolemaan.

Sitten oivallus tuli, kuin salama kirkkaalta taivaalta (kuten kaikki hyvät ideat muuten tuppaavat tulemaan). Muistin että ulkoliiterissä on olemassaan vielä edesmenneen hamsterini häkki. Jos saisin koko pesueen muuttamaan häkkiin, ne eivät aiheuttaisi lisävahinkoa ja samalla poikaset ehtisivät kasvaa riittävästi, jotta ne pärjäisivät kevään tullen taas ulkona.

Täytyy myöntää, että oikeastaan ilahduin näistä uusista perheenjäsenistä siinä määrin, että saatuani hamsterinhäkin pohjan peitettyä makuukammarin seinänraosta kaivetuilla puruilla, päätän luovuttaa vielä huovutetun saunamyssyni pienten hiirulaisten pesäksi.

Muutto-operaatio voi siis alkaa. Telkeän Rallen autoon, jottei se pelästyttäisi hiiriä ja valmistaudun hengityssuojaimen ja paksujen nahkarukkasten kanssa hiiriperheen siirtoon. Avuksi otan vielä löylykuupan, jolla saisin kätevästi heivattua koko perheen saunamyssyyn ja sen avulla häkkiin.
Suureksi yllätyksekseni hiirulaisten siirto sujuu kuin tanssi. Ehkä ne ovat sen verran kylmissään tai kauhuissaan, mutta pienet hamsterinnäköiset, syötävän suloiset hiirivauvat näyttävät takertuvan emoonsa kiinni, samalla kun löylykuupalla kampean ne myssyyn ja myssyllä häkkiin. Jälleen hiki valuu ja huomaan täriseväni jännityksestä ja helpotuksesta. Viritän vielä hamsterin juomapullon häkin kylkeen ja suljen komeron oven hiljaa hymyillen.

Auringon pilkahdusta

Lunta on satanut jo kolme päivää. Sekä jääkaappi, että kellari ammottavat tyhjyyttään. Piha on kolaamatta, koska murtuneen ranteeni vuoksi sinnikkäistä yrityksistä huolimatta lumityöt eivät onnistu yhdellä kädellä. Itseäni säälien ja voivotellen saan neronleimauksen: lumi sulaa suolalla ja vedellä! Siltä istumalta säntään kaivelemaan verannan kaapista viime syksyn säilönnästä ylijäänyttä merisuolaa, sekä täytän kastelukannun kuumalla vedellä. Sekoitan veden joukkoon lisäksi tuhkaa puuhellasta.
Levitän merisuolaa ja kastelen ensin portaat, sitten torpan edustan ja ihmeiden aika ei ole ohitse, se toimii!!!

Täytän uuden kannullisen tuhkavettä ja jatkan kastelua pienen kotteroni luokse. Lumi sulaa silmissä - se muuttuu jääksi. Huomaan auringon pilkistävän pilvien raosta ja innostun valtavasti. Ehkä pelkkä tuhka toimisi yhtä hyvin?

Kaivan tulipesistä viimeisetkin tuhkat ja säntään pihalle puinen soppakauha kädessäni. Olen saanut jo ison saavillisen sitä levitettyä, kun kasvojani hivelee lempeä tuulen henkäys, ja AU! Tuhkaa lensi silmään. Liukastelen tupaan huuhtelemaan kasvojani, mutta ei auta, vasenta silmää kirvelee ja polttaa vimmatusti. Pakko taas soittaa naapurin sedälle, jolla on se ihanan iso nelivetomaasturi.

Istun terveyskeskuksen odotushuoneessa odottaen pääsyä lääkärille. Viimein hoitaja kutsuu minut huoneeseen ja ilmeisesti kaivelee silmänhuuhteluvehkeitä kaapista, kunnes lääkäri saapuu. No kas kas, Kevinhän se siinä. Samainen komistus, jonka vein lounaalle ja joka puhui exästään koko lounaan ajan taukoamatta. Hoitajalta ei voinut jäädä huomaamatta sekä lääkärin vaivautuneisuus, että sisälläni kiehuva turhautuminen.

Kaikkien typerien haastatteluiden jälkeen makaan viimein tutkimuspöydällä Kevinin tutkiessa silmääni. Muutaman sekunnin kuluttua Kevin toteaa, että joku roska on kiinni silmässä joten ei ole muita vaihtoehtoja kuin puuduttaa silmä ja poistaa roska. Operaation jälkeen istun tuolilla vielä odottelemassa silmävoidereseptejä, kun Kevin katsoo minua syvälle silmiin ja kysyy: "Jos sä tarvii apua lumitöihin voin tulla auttamaan? Ehkä sä keität mulle sitä pakurikääpäteetä?"
Miten tuohon voisi vastata ei?

Nousen ylös lähteäkseni, kun Kevin toteaa vielä: "Tämä roska muuten on pala foliota, ihan kuin jostain mehupurkista..."

Tunnen punastuvani. Kahta en vaihda, älypuhelinta, rakennekynsiä ja luomuomppumehua.

Punaisen pirtin epäonni

Lauha sää on sulattanut epätasaisesti kolatun pihamaan peilijääksi. Päälle satanut lumi tekee alustan arvioinnista epäluotettavan. Istun lammasturkkiin kääriytyneenä kuistin portailla ja katselen Ralle the Vahtikoiran temmellystä ja liukastelua.  Yht’äkkiä Ralle hyppää lumikinokseen ja ryhtyy kaivamaan vimmatusti.  Hetken kuluttua alkaa vertahyytävä kiljuminen! Auuuuu!! Uiuiuiui!!!!! Säntään siltä istumalta auttamaan Rallea ja hupsista, vedän vuoden loistokkaimman kaadun – en kaadu, kaadun sittenkin, enkä kunnialla-  nurinmenon. Samassa hetkessä huomaan Rallen nuolevan kasvojani ja käteen sattuu vietävästi.

Hammasta purren nousen ylös ja  työnnän kipeän käden taskuuni. Hapuilen älyluuriani, joka on jäänyt tupaan. Liukastellen ja lievästi kiroillen raahaudun tupaan ja kuinkas ollakaan, soitan jälleen naapurinsedälle. Kenelle muullekaan?

Urheana istun terveyskeskuksen aulassa vaikka rannetta jomottaa ja eniten harmittaa lämmitystä vaille jäänyt pirtti ja Ralle, jonka riemuksi sinne jäi pyykkivuori pesupähkinöineen.

-Pöntinen!  Nousen ylös ja edelleen yhä voimakkaammin kiroillen tepsutan tohveleillani vastaanottohuoneeseen. Lääkäri esittää kasapäin kysymyksiä, joita en edes ymmärrä, vaan isken käteni pöydälle tietokoneen viereen. Samalla hetkellä kun huomaan ranteeni osoittavaan ihan väärään suuntaan huomaan lääkärin tummat kulmakarvat ja siniset silmät. Tässä se on, mies!

Huonosti suomeksi artikuloiden hän – luultavasti -  lähettää minun ranteineni röntgeniin.

Ranne kipsissä palaan taksilla kotiin ja mielessäni pyörii edelleen söpö lääkäri. Jos mies on valinnut ammatikseen lääkärin uran, hän ei voi olla ihan tumpelo muutenkaan, ajattelen ja kaivan kipulääkereseptin maiharin taskusta.  Kevin Strömstedt!!!! Näprään iPhonen auki ja ryhdyn jäljittämään komistusta.

Aamukuuden aikaan tiedän Kevinistä jo melkoisesti, kuten mitä hän harrastaa ja keitä hänen kaverinsa ovat. Rohkenen lähettää kaverinpyynnön ja sen kera viestin: Hei Kevin ja kiitos avusta. Käsi voi hyvin, kiitos sinun. Saisinko tarjota sinulle lounaan tk-maksun lisäksi?

Kuten arvelinkin, vastausta ei kuulu sen enempää kuin naamakirjakaveruutta. Pettymyksen täyttämä mieleni vaatii jotain piristystä ja soitan porvoolaiselle ystävälleni ja pyydän häntä kyläilemään. Inkku osaa aina kääntää asiat parhain päin ja houkuttelee minut mukaan shoppailemaan, siis ostoksille Loviisaan. Hyvää päivää!

Parin tunnin kaupoissa pyörimisen päätteeksi päädymme lemmikkitarvikeliikkeeseen, koska Ralle on vailla uusia ja isoja puruluita pirtin rakenteiden sijaan. Kerään muovikassiin puruluita ja leluja hirvittävällä ostovimmalla, jolla selkeästi koitan lohduttaa pahaa mieltäni.

Yllättäen havaitsen suloisia koirien petejä ja säntään niitä oitis hiplailemaan. Vieressäni seisova mies päättäväisesti tutkailee pinkkiä tiikeriraidallista petiä, jota kohti ojennan käteni hänen editseen ja koitan napata sen. Mies kuitenkin pitää pedin kulmasta kiinni ja murahtaa ”se oli ensin mun!”. Mulkaisen häntä vihaisesti ja polvet ovat pettää. Kevin!

Huomaan sössöttäväni jotain typerää ja nolo elämäni kulkee ohitse filminauhan tavoin kunnes havahdun ja Kevin sanoo: ”Okei, sä saat ostaa sen, mutta olet lounaan velkaa. Nyt!”